Keikalta

On tämä huikeaa. Puoli vuotta valmistumiseni jälkeen istun vankilassa tulkkaamassa isoa rikosjuttua, syytettyjä on 9 ja oikeudenkäyntipäiviä ainakin 8. Sain toimeksiannon eräältä opettajaltani, joka on seurannut kehittymistäni ja joka istui mukana myös loppukokeessa. Kun hän pyysi minua parikseen niin olin aivan otettu, ja uskalsin ilman muuta tarttua tähän tilaisuuteen. Jos olisin saanut kyselyn aivan tuntemattomalta, en olisi varmaan uskaltanut. Mutta nyt olen valmis puskemaan päivät läpi ja yritän saadaa haaviini niin paljon oikeusterminologiaa kuin mahdollista. Ilman muuta teen mokia koska en ole koskaan opiskellut juridiikkaa, mutta en masennu ja vajoa maan rakoon, vaan otan opikseni ja pyrin koko ajan parempaan. Miljöö on jännittävä, syytetyt piiloutuvat kuvissa takkien alle, heidät kuljetetaan erikseen selleihinsä, he eivät saa tavata toisiaan. Kukaan oikeudenkäyntiin osallistuvista ei liiku metriäkään ilman vartijoita, vessassa kävijät luotsataan ovelle ja vartija odottaa oven ulkopuolella. Rakennus on virikkeetön ja harmaan mitäänsanomaton, kaikissa ovissa panssarilasit ja lukot. Hieman toista kuin Kakolassa.

Sappi kiehuu

Suututtaa. Abin löysä ja välinpitämätön asenne. Ykköseltä nelosen arvosanaan jäänyt tentti voi nyt aiheuttaa reputtamisen, kaveri tentti sen muutama viikko sitten, ei lukenut kun luuli saavansa piirtämällä pisteitä. Ja pieleen meni, tietenkin. Yritin tähdentää että se oli saatava läpi. Tänään hän ilmoitti menevänsä uusintatenttiin, aloitti kuulemma lukemisen toissapäivänä, ja kävi siitä huolimatta eilen elokuvissa ja pelasi koko päivän. Että minua keittää, saa-n nulikka, oli pakko iskeä nyrkki pöytään, vastoin tapojani. Hän saa elää minun entisessä konttorissani todella vapaasti, ja minä kyykin työpöytäni kanssa olkkarissa. On LAN-partya ja kavereita, valvoo yöt. En ole pahemmin urputtanut kun koulu on kuitenkin mennyt kohtalaisesti, ja nuoriso on mielestäni tarvinnut omaa rauhaa. Mutta tämä on nyt liikaa. Ei huvita enää.

Vapun alla

Meidän piti mennä Turkuun vapuksi, asua hotellissa ja nauttia piknikkiä nurmikolla. Mutta kylmät säät ja toukokuun kiireet veivät hohdon, peruimme koko matkan. Ystäväpariskunta, joka oli lähdössä mukaan, oli samaa mieltä. Niinpä sitten vietämme vapunaattoa täällä minun luonani, se on ihan kivaa. Meistä on kiva laittaa hyvää ruokaa ja turista kavereiden kesken. Olemme tällainen muutaman vuoden sisään tutustunut seurue, kaikilla on jo jonkinlainen eletty elämä takana, ikähaitari on 40-noin 64. Olisi ollut kiva katsella vanhoja valokuvia ja näyttää millaisia pojat olivat pienenä, ja millainen olin itse nuorempana. Mutta kuvien katselu on surullista puuhaa eronneille. Niissä vilahtaa perheonnea, ex-puolisoita ja kaikkea muuta mikä voi tuntua haikealta.
Sillä siitä ei pääse mihinkään että ero sattuu, vaikka sitä olisi itse kuinka halunnut. Siinä sattuu ydinperheen hajoaminen, lasten ja vanhempien yhteenkuuluvuuden hajoaminen. Suren sitä varmaan hamaan hautaan saakka, vaikka en olisi voinut jatkaa aviosuhteessani. Ja vaikka nykyinen kumppani on paras mahdollinen kumppani, ihan joka asiassa.
No, me emme katso kuvia, me kerromme tarinoita ja luomme uutta historiaa.

Kun erosin pidin suhteitani exäni sukulaisiin ja ystäviin niin vahvoina, etten ollut yhtään huolissani niiden katoamisesta. Olinhan muistanut merkkipäivät ja hoitanut illalliset. Mutta kaikki ovat kaikonneet, vanhat kaverit eivät pidä yhteyttä, minua ei kutsuta kylään kotiin, ei mökille. Ei kutsuttu kun olin yksin eikä kutsuta nyt uuden kumppaninkaan kanssa. Eivät he kyllä tapaile paljon exänikään kanssa, mitä nyt pakolliset ollessaan mökkinaapureita. Olen loukkaantuntu siitä, ettei minussa riittänyt substannssia ystävyyden jatkamiselle. Solmin mielelläni uusia tuttavuuksia, mutta läheinen ystävyys saattaa syntyä hitaasti.

Se siitä

Viikonloppu meni rauhallsesti, puuhastelin kaikenlaista. Mutta unohdin siivota kun uppouduin Joe Nessboen krimiromaaniin Snoemannen. Pidän sitä terveen merkkinä.
Mitä enemmän seurasin maailmalla vallitsevaa kaaosta sitä tyytyväisempi olin etten ollut ehtinyt lähteä matkaan, olisi ollut rankkaa tunkeilla junissa ja laivassa matkalla takaisin. U palasi yölaivalla ilman hyttiä, joutui nukkumaan konferenssihuoneen lattialla, ihan niin kuin köyhät opiskelijat konsanaan.
Nyt vahanpoistoon, toivottavasti kuulen tunnin päästä taas normaalisti.

:-(

Nukuin kuin tukki koko yön, heräsin 6.25 eli juuri kun koneeni olisi pitänyt nousta ilmaan. Päivä on valjennut kauniina, vaikea kuvitella että yläilmoissa on sakeaa tuhkaa.Yritän olla ajattelematta millaisia ihania jälleennäkemisiä ne muut siellä Sundsvallissa juuri nyt kokevat, rekisteröinti on alkamassa ja ohjelma pyörähtää käyntiin. Luennoitsijat ovat kuulemma kaikki päässeet paikalle, osa osallistujista ei.
Pistää niin vihaksi että melkein tippa tulee silmään. Menee taas vuosi ennen kuin tuo porukka on uudelleen koolla. P-le.

Pakka sekaisin

Suunnitelmat meni tuhkan mukana tuuleen. Islannin tulivuorenpurkaus on sulkenut pian koko Euroopan, olen tosi harmissani kun en päässyt tapaamaan kollegoita Sundsvalliin. Mutta minkäs teet, lentojen peruunnuttua vaihtoehdot olivat vähissä, varsinkin kun Vaasan ja Uumajan väliä liikennöivä RG Line pitää juuri huomenna huoltopäivän. Olin todella odottanut reissua, on niin kiva tavata samanmielisiä ihmisiä ja kuulla alan trendeistä ja tuulista, mutta yritän nyt nähdä tässäkin sen valoisan puolen: saan yhtäkkiä kokonaisen viikonlopun kotona, ehdin tehdä rästihommia ja nauttia vapaa-ajasta. Makaan sohvalla ja luen U:n lapsilta saamaani Lumimies-kirjaa, alkuperäisellä norjan kielellä.
Tämä on samalla muistutus siitä, miten pieniä ja voimattomia me olemme kun luonto jyllää. Täällä Pohjolassa sitä joutuu harvoin kokemaan, voi olla pitkässä juoksussa ihan hyväksi sekin.

Silmät ristissä

Voi kun saisi nukkua. Yöt ovat jääneet viime aikoina liian lyhyiksi. Vaikka menisinkin ajoissa petiin valvon aamuyöstä tunnin pari, ja olo on päivällä naatti. En tiedä miksi valvon, mikään ei varsinaisesti huoleta, olo on vain kireä eikä uni tule. Voi olla eka merkki vaihdevuosista.
Nousin tänä aamuna klo 4.15 ja vein puolisoni lentokentälle, huomenna nousen vielä aikaisemmin ehtiäkseni samaisella aamukoneella matkaan. Konferenssiohjelma on tiukka eikä siinä jää aikaa päikkäreille, pitää vain yrittää puskea koko viikonloppu läpi näillä lyhennetyillä yöunilla. Yritän tänään ottaa puolen tunnin tirsat, menen sohvalle heti kun siltä tuntuu.

Sundsvall next

Eilinen keikka meni hyvin ja matkat suht nopeasti. Olen vain niin onneton ajamaan kaupungeissa, en tahdo selvitä edes kaksikaistaisesta liikenneympyrästä. Pitänee harjoitella enemmän ja asettua tästä lähtien ratin taakse kun olemme menossa jonnekin.
Ulkona on melkein kesä, ja täällä sisällä jopa helle. Maalämpö säätyy viiveellä, kuulemma.
Olen lähdössä perjantaiaamuna 6.25-koneella Vaasasta Tukholman kautta Sundsvalliin, siellä on viikonlopulla SFÖ:n 20-vuotiskonferenssi. Tosi kivaa päästä paikalle, sinne on tulossa noin 300 kääntäjää - mahtava fiilis! Yhteistä kaikille on se, että yksi työkielistä on ruotsi. Joukossa on vanhoja tuttuja ihan urani alkuajoilta lähtien, ja ennen kaikkea tiimikaverini. Käännöstöiden puutteessa ehdin hyvin valmistella matkaa ja siistiä huushollia, joka jää teinipoikien hoitoon. Olen tehnyt kevyen viikkosiivouksen nyt varmaan joulusta lähtien, toukokuulla pitää alkaa tositoimiin että ehdin käydä läpi kaikki nurkat ennen yo-juhlia. Men bättre lite skit i hörnet än ett rent helvete.

Jos nyt kuitenkin kirjoittaisi

Blogin pitäminen ei oikein ole sujunut kun ei ole sitä selkeää punaista lankaa, kuten esimerkiksi viime vuoden tulkkikoulutus. Kuitenkin kaipaan kirjoittamista, se on hyvä keino jäsentää elämää ja pistää ajatuksia purkkiin. Pysähtyä hetkeksi.
Facebookin lyhyet kommentit eivät ole sama asia, ja tarjottimella olo ihan kaikille on hieman arveluttavaa. Blogin löytävät ehkä vain harvat tuttavat/ystävät, jos hekään. Kirjoitan siis ennen kaikkea omaksi ilokseni, yritän nyt löytää sen punaisen langan omasta elämästäni. Eikö meillä kaikilla ole sellainen?
Tulkkauskeikkoja on ollut harvakseen valmistumisen jälkeen, kertaakaan en vielä ole päässyt kunnon koppiin. Nytkin olen menossa Vantaalle tulkkaamaan yhtiökokousta kahdelle riikinruotsalaiselle osanottajalle kuiskaustulkkauslaitteilla. Mutta sekin on toki kivaa ja hyvä kokemus. Kaikki toimeksiannot opettavat lisää ja hiovat ammattitaitoa.
Lähdin aamulla päivän valjetessa, lintujen laulu täytti tienoon. Pidän aamuista, ja nautin nyt tästä uudesta työeälämästä, jossa on toisinaan vedettävä bisnishynttyyt päälle ja lähdettävä keikalle. Yleensä tulkkeja löytyy pääkaupunkiseudulle lähempääkin, tällä viikolla olivat varmaan kiireisiä muualla kun minut kustannetaan paikalle. Suurin osa päivästä kuluu matkustamiseen, tulkkausta on vain 2-3 tuntia. Rahallisesti tämä ei siis juuri kannata mutta kokemusta karttuu.
Samalla käännökset ovat vähentyneet tuntuvasti, ja syynä on varmaan se, että olen hinnoitellut itseni pihalle. En ole lähtenyt puolittamaan hintoja volyymin toivossa, vaan haluan jatkaa laadukkaiden käännösten tekemistä kohtuuhinnalla. But it's all about the money. Yritän pysyä rauhallisena, jos tulkkauksia alkaa tippua enemmänkin en enää voikaan haalia käännöksiä entiseen tahtiin. Se on oikeastaan nykyinen tahtotilani.

Asennetta kehiin

Olin aamulla uimassa, pieneen kaupunkiimme on avattu uusi uimahalli. Entinen halli paloi poroksi 4 vuotta sitten. Aivan ihanaa, elämänlaatu nousi taas hieman. Uusi halli on ihan passeli kuntouimarille ja vesijuoksijoille (olen jälkimmäisiä), vaikka jotkut haukkuvat sitä liian matalaksi ja pieneksi. Marisijoita löytyy aina, ja heille ei mikään ole ensisijaisesti hyvä asia, vaan ensin pitää kaivaa mahdolliset huonot puolet. Heidän asenteensa on pielessä. Kunpa ihmiset ymmärtäisivät, että oikealla asenteella elämä helpottuu ja on usein jopa hauskaa. Omaa asennettaan voi muokata, myönteisyys ei aina ole synnynnäistä. Se voisi olla jopa oppiaine kouluissa, ehkä jo ala-asteella, jolloin hyvät opit uppoavat kai parhaiten. Siihen voisi sisältyä empatian harjoittaminen ja pyyteettömän auttamisen merkitys. Asioita, jotka ovat erittäin tärkeitä vaikkakin harvinaisia. Kaikilta vaaditaan nykyään niin paljon, ja monet pyrkivät suoriutumaan kyynärpäätaktiikalla.
Ilman muuta näiden asioiden tulisi kuulua kotikasvatukseen, mutta uskonpa ettei niitä aina muisteta, kun oman lapsen pitää pärjätä koulussa.

Omistamisesta

Omistaminen on kaiken kaikkiaan negatiivinen juttu. Jos kuvittelee omistavansa toisen ihmisen parisuhteessa, kuvaan tulee helposti mustasukkaisuutta ja epäilyjä, jotka ajan myötä tukahduttavat kahden itsenäisen ihmisen välillä syttyneen rakkauden.
Jos kuvittelee omistavansa omat lapsensa pettyy karvaasti, kun koti yhtäkkiä onkin tyhjä heidän aloitettuaan oman elämänsä.
Kaikki maallinen omaisuus taas tuo mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia. Omaa taloa pitää kunnostaa ja rempata, omaa autoa pitää käyttää verstaalla ja huolloissa, on maksettava monenlaisia vakuutuksia ja juoksevia kuluja.
Omistan nyt toistamiseen saman omakotitalon, ensimmäisella kerralla omistin siitä puolet ja nyt koko talon. Syyt omistamiseen ovat olleet koko ajan lapset. Ensin halusimme lapsille vapaan kasvuympäristön ja ympärille metsää. Se, että he kuitenkin ovat istuneet sisällä suurimman osan lapsuudestaan oli hienoinen pettymys, olisimme yhtä hyvin voineet asua kerrostalossa. Minä ja lapset ainakin, miehelle piti olla autotalli. Kun tiemme erosivat ja talon omistajuudesta piti päättää, en voinut ajatellakaan vaihtehtoa että talo menisi vieraalle ja lapset joutuisivat muuttamaan kotoaan. Niinpä lunastin sen itselleni. Nyt eletään kädestä suuhun ja pidetään peukkua ettei ikivanha liesi yhtäkkiä hajoa, koska sitten ei ole varaa hankkia puutarhakalusteita, tai ettei kaakelisaumojen halkeamat suihkuhuoneessa johda vesivaurioihin, ennen kuin olen saanut paikalle remonttimiehen.
Mieluiten maksaisin vuokraa hyvälle kiinteistönomistajalle, ja käyttäisin yli jäävän rahan hyvään elämiseen.

Olisipa jo kevät

Vanhat piti tanssiaisensa, minä pääsin toisena vuonna peräkkäin lattialle, tosi ylpeänä. Vanhat lähti bilettämään naapurikylään, abit tupsahtivat puoleltaöin risteilyltä kotiin, me haimme laukut ja kaljalaatikot, ja katsoimme kun ne remusi porukalla baariin. Sekä vanha että abi tulivat jo ennen kolmea kotiin, kuulin ulko-oven käyvän ja kävin toteamassa että ihan siistissä kunnossa olivat. Nyt molemmat istuvat yhteisten kavereidensa kanssa omassa valtakunnassaan, joka on sama kuin meikäläisen työhuone. Entinen siis, ja toivon mukaan tuleva. Mutta sitä ennen on edessä sisätilojen perusteellinen siistiminen. Siellä on noin 10-12 kaveria tietokoneineen, meneillään on LAN-party, tuo nykyvanhemmille käsittämätön ilmiö. Tuijottavat ruutua tuntikaudet, pelaavat kimpassa, nukkuvat siskonpeteillä (jos nukkuvat), lämmittävät mikroruokaa kahden vuorokauden ajan, ja ryystävät energiajuomia. Huhuijaa. Yritän pysyä perässä. Aamulla paloi vähän hihat kun nousin ja tulin olohuoneeseen työpöytäni ääreen, niin kolme kaveria lojui sohvalla ja katsoi Olympialaisia. Olisivat toki saaneet katsoa mutta tuli sellainen fiilis ettei minulla ole omassa talossani enää minkäänlaista tilaa. Vapaan ammatin harjoittaminen omassa yrityksessä merkitsee upeaa vapautta, mutta samalla joudun koko ajan joustamaan muiden tarpeiden mukaan. Joskus olisi kiva sanoa etten nyt voi esimerkiksi kuskata kun minun pitää mennä töihin. Mutta kuskaan kiltisti ja teen työt sitten myöhemmin, istun pitkään iltaan jos on tarvis. Niin se vain menee. Nyt kaipaan leutoa kevätiltaa ja lenkkipolkua, alan hermostua jatkuvaan pakkaseen.

Abiristeily

Tuhannet abit taitavat olla matkalla laivalle, osa ehkä jo bailaa täyttä päätä. Abien kengissä olisin minäkin huisin iloinen kun pääsee kavereiden kanssa samanikäisten joukkoon rymyämään vuorokaudeksi. Vanhempana olen tietysti hieman huolissani, ja sympatiat ovat kokonaan laivahenkilökunnan puolella. En jaksaisi kuunnella sitä meluamista ja mölyämistä ja siivota kännisten sotkuja (yäk)- olen siis kiitollinen siitä että joku jaksaa. En tiedä missä vaiheessa abiristeilyt otettiin käyttöön, mutta siitä tuntuu olevan kauan. Uusinta lienee se, että luokka lähtee keväällä viikoksi etelän aurinkoon - nuoret ovat tottuneet matkailuun eri tavalla kuin meikäläisen sukupolvi.

Abipäivä

Kuskasin juuri yhden gorillan, vangin ja paholaisen koululle, tänään on abien suuri päivä. Monen vuoden uurtaminen ja monilla jo ala-asteelta alkanut toveruus ja yhdessäolo ovat lähenemässä loppuaan. Ystävyydet säilyvät, mutta monet kaveruudet jäävät. Haikeaa ja samalla tietenkin ihanan vapauttavaa kun on koko elämä edessä, ja voi periaatteessa tehdä ihan mitä haluaa. Tulee väistämättä mieleen omat abiajat. Kolmessa vuosikymmenessä maailma on muuttunut aivan toisenlaiseksi, meikäläinen sai painaa valkolakin päähänsä maailmassa, jossa ei painittu nykyisten ilmastonmuutoksen ja talouskriisin tuomien ongelmien kanssa. Maailman tilasta ei ainakaan tiedetty silloin yhtä paljon, ei pelottanut lähteä rakentamaan omaa elämää.
En tiedä pelottaako se nykynuoriakaan, toivottavasti ei. Nuoruuteen kuuluu optimismi ja into, ja sitä meidän vanhempien tulisi kannustaa. Mikään ei ole elämässä niin tärkeä eväs kuin positiivinen asenne. Sen avulla pääsee pitkälle ja voittaa monia vaikeuksia jo etukäteen. Ja sitä voi itse muokata ja vahvistaa, voin todeta sen omasta kokemuksesta.

Uuden alku

On kuin edessä olisi valkoinen kangas ja kädessä suti, luomisen angsti iski. Tyhjä kangas tai arkki tai tekstiruutu on iso kynnys. Ja aivan samoin kuin maalatessa, ensimmäisen pensselivendon jälkeen ei tiedä minne ajatukset vievät ennen kuin tila on täynnä. Viime vuonna pidin blogia opiskelusta, silloin minulla oli pää täynnä uutta ja ihmeellistä, kirjoittelin siitä omaksi ilokseni. Loppukokeen jälkeen päätin lopettaa kirjoittamisen, substanssi katosi. Mutta olen kaivannut blogin pitoa, en vain ole keksinyt mistä kirjoittaa. Ehkä se selkenee pikkuhiljaa, pidän tämän blogin omana tietonani ja kirjoittelen taas omaksi ilokseni. Mahtuuhan bittiavaruuteen tätä tekstiä.