Keikalta

On tämä huikeaa. Puoli vuotta valmistumiseni jälkeen istun vankilassa tulkkaamassa isoa rikosjuttua, syytettyjä on 9 ja oikeudenkäyntipäiviä ainakin 8. Sain toimeksiannon eräältä opettajaltani, joka on seurannut kehittymistäni ja joka istui mukana myös loppukokeessa. Kun hän pyysi minua parikseen niin olin aivan otettu, ja uskalsin ilman muuta tarttua tähän tilaisuuteen. Jos olisin saanut kyselyn aivan tuntemattomalta, en olisi varmaan uskaltanut. Mutta nyt olen valmis puskemaan päivät läpi ja yritän saadaa haaviini niin paljon oikeusterminologiaa kuin mahdollista. Ilman muuta teen mokia koska en ole koskaan opiskellut juridiikkaa, mutta en masennu ja vajoa maan rakoon, vaan otan opikseni ja pyrin koko ajan parempaan. Miljöö on jännittävä, syytetyt piiloutuvat kuvissa takkien alle, heidät kuljetetaan erikseen selleihinsä, he eivät saa tavata toisiaan. Kukaan oikeudenkäyntiin osallistuvista ei liiku metriäkään ilman vartijoita, vessassa kävijät luotsataan ovelle ja vartija odottaa oven ulkopuolella. Rakennus on virikkeetön ja harmaan mitäänsanomaton, kaikissa ovissa panssarilasit ja lukot. Hieman toista kuin Kakolassa.

Sappi kiehuu

Suututtaa. Abin löysä ja välinpitämätön asenne. Ykköseltä nelosen arvosanaan jäänyt tentti voi nyt aiheuttaa reputtamisen, kaveri tentti sen muutama viikko sitten, ei lukenut kun luuli saavansa piirtämällä pisteitä. Ja pieleen meni, tietenkin. Yritin tähdentää että se oli saatava läpi. Tänään hän ilmoitti menevänsä uusintatenttiin, aloitti kuulemma lukemisen toissapäivänä, ja kävi siitä huolimatta eilen elokuvissa ja pelasi koko päivän. Että minua keittää, saa-n nulikka, oli pakko iskeä nyrkki pöytään, vastoin tapojani. Hän saa elää minun entisessä konttorissani todella vapaasti, ja minä kyykin työpöytäni kanssa olkkarissa. On LAN-partya ja kavereita, valvoo yöt. En ole pahemmin urputtanut kun koulu on kuitenkin mennyt kohtalaisesti, ja nuoriso on mielestäni tarvinnut omaa rauhaa. Mutta tämä on nyt liikaa. Ei huvita enää.

Vapun alla

Meidän piti mennä Turkuun vapuksi, asua hotellissa ja nauttia piknikkiä nurmikolla. Mutta kylmät säät ja toukokuun kiireet veivät hohdon, peruimme koko matkan. Ystäväpariskunta, joka oli lähdössä mukaan, oli samaa mieltä. Niinpä sitten vietämme vapunaattoa täällä minun luonani, se on ihan kivaa. Meistä on kiva laittaa hyvää ruokaa ja turista kavereiden kesken. Olemme tällainen muutaman vuoden sisään tutustunut seurue, kaikilla on jo jonkinlainen eletty elämä takana, ikähaitari on 40-noin 64. Olisi ollut kiva katsella vanhoja valokuvia ja näyttää millaisia pojat olivat pienenä, ja millainen olin itse nuorempana. Mutta kuvien katselu on surullista puuhaa eronneille. Niissä vilahtaa perheonnea, ex-puolisoita ja kaikkea muuta mikä voi tuntua haikealta.
Sillä siitä ei pääse mihinkään että ero sattuu, vaikka sitä olisi itse kuinka halunnut. Siinä sattuu ydinperheen hajoaminen, lasten ja vanhempien yhteenkuuluvuuden hajoaminen. Suren sitä varmaan hamaan hautaan saakka, vaikka en olisi voinut jatkaa aviosuhteessani. Ja vaikka nykyinen kumppani on paras mahdollinen kumppani, ihan joka asiassa.
No, me emme katso kuvia, me kerromme tarinoita ja luomme uutta historiaa.

Kun erosin pidin suhteitani exäni sukulaisiin ja ystäviin niin vahvoina, etten ollut yhtään huolissani niiden katoamisesta. Olinhan muistanut merkkipäivät ja hoitanut illalliset. Mutta kaikki ovat kaikonneet, vanhat kaverit eivät pidä yhteyttä, minua ei kutsuta kylään kotiin, ei mökille. Ei kutsuttu kun olin yksin eikä kutsuta nyt uuden kumppaninkaan kanssa. Eivät he kyllä tapaile paljon exänikään kanssa, mitä nyt pakolliset ollessaan mökkinaapureita. Olen loukkaantuntu siitä, ettei minussa riittänyt substannssia ystävyyden jatkamiselle. Solmin mielelläni uusia tuttavuuksia, mutta läheinen ystävyys saattaa syntyä hitaasti.

Se siitä

Viikonloppu meni rauhallsesti, puuhastelin kaikenlaista. Mutta unohdin siivota kun uppouduin Joe Nessboen krimiromaaniin Snoemannen. Pidän sitä terveen merkkinä.
Mitä enemmän seurasin maailmalla vallitsevaa kaaosta sitä tyytyväisempi olin etten ollut ehtinyt lähteä matkaan, olisi ollut rankkaa tunkeilla junissa ja laivassa matkalla takaisin. U palasi yölaivalla ilman hyttiä, joutui nukkumaan konferenssihuoneen lattialla, ihan niin kuin köyhät opiskelijat konsanaan.
Nyt vahanpoistoon, toivottavasti kuulen tunnin päästä taas normaalisti.

:-(

Nukuin kuin tukki koko yön, heräsin 6.25 eli juuri kun koneeni olisi pitänyt nousta ilmaan. Päivä on valjennut kauniina, vaikea kuvitella että yläilmoissa on sakeaa tuhkaa.Yritän olla ajattelematta millaisia ihania jälleennäkemisiä ne muut siellä Sundsvallissa juuri nyt kokevat, rekisteröinti on alkamassa ja ohjelma pyörähtää käyntiin. Luennoitsijat ovat kuulemma kaikki päässeet paikalle, osa osallistujista ei.
Pistää niin vihaksi että melkein tippa tulee silmään. Menee taas vuosi ennen kuin tuo porukka on uudelleen koolla. P-le.

Pakka sekaisin

Suunnitelmat meni tuhkan mukana tuuleen. Islannin tulivuorenpurkaus on sulkenut pian koko Euroopan, olen tosi harmissani kun en päässyt tapaamaan kollegoita Sundsvalliin. Mutta minkäs teet, lentojen peruunnuttua vaihtoehdot olivat vähissä, varsinkin kun Vaasan ja Uumajan väliä liikennöivä RG Line pitää juuri huomenna huoltopäivän. Olin todella odottanut reissua, on niin kiva tavata samanmielisiä ihmisiä ja kuulla alan trendeistä ja tuulista, mutta yritän nyt nähdä tässäkin sen valoisan puolen: saan yhtäkkiä kokonaisen viikonlopun kotona, ehdin tehdä rästihommia ja nauttia vapaa-ajasta. Makaan sohvalla ja luen U:n lapsilta saamaani Lumimies-kirjaa, alkuperäisellä norjan kielellä.
Tämä on samalla muistutus siitä, miten pieniä ja voimattomia me olemme kun luonto jyllää. Täällä Pohjolassa sitä joutuu harvoin kokemaan, voi olla pitkässä juoksussa ihan hyväksi sekin.

Silmät ristissä

Voi kun saisi nukkua. Yöt ovat jääneet viime aikoina liian lyhyiksi. Vaikka menisinkin ajoissa petiin valvon aamuyöstä tunnin pari, ja olo on päivällä naatti. En tiedä miksi valvon, mikään ei varsinaisesti huoleta, olo on vain kireä eikä uni tule. Voi olla eka merkki vaihdevuosista.
Nousin tänä aamuna klo 4.15 ja vein puolisoni lentokentälle, huomenna nousen vielä aikaisemmin ehtiäkseni samaisella aamukoneella matkaan. Konferenssiohjelma on tiukka eikä siinä jää aikaa päikkäreille, pitää vain yrittää puskea koko viikonloppu läpi näillä lyhennetyillä yöunilla. Yritän tänään ottaa puolen tunnin tirsat, menen sohvalle heti kun siltä tuntuu.