Meidän piti mennä Turkuun vapuksi, asua hotellissa ja nauttia piknikkiä nurmikolla. Mutta kylmät säät ja toukokuun kiireet veivät hohdon, peruimme koko matkan. Ystäväpariskunta, joka oli lähdössä mukaan, oli samaa mieltä. Niinpä sitten vietämme vapunaattoa täällä minun luonani, se on ihan kivaa. Meistä on kiva laittaa hyvää ruokaa ja turista kavereiden kesken. Olemme tällainen muutaman vuoden sisään tutustunut seurue, kaikilla on jo jonkinlainen eletty elämä takana, ikähaitari on 40-noin 64. Olisi ollut kiva katsella vanhoja valokuvia ja näyttää millaisia pojat olivat pienenä, ja millainen olin itse nuorempana. Mutta kuvien katselu on surullista puuhaa eronneille. Niissä vilahtaa perheonnea, ex-puolisoita ja kaikkea muuta mikä voi tuntua haikealta.
Sillä siitä ei pääse mihinkään että ero sattuu, vaikka sitä olisi itse kuinka halunnut. Siinä sattuu ydinperheen hajoaminen, lasten ja vanhempien yhteenkuuluvuuden hajoaminen. Suren sitä varmaan hamaan hautaan saakka, vaikka en olisi voinut jatkaa aviosuhteessani. Ja vaikka nykyinen kumppani on paras mahdollinen kumppani, ihan joka asiassa.
No, me emme katso kuvia, me kerromme tarinoita ja luomme uutta historiaa.
Kun erosin pidin suhteitani exäni sukulaisiin ja ystäviin niin vahvoina, etten ollut yhtään huolissani niiden katoamisesta. Olinhan muistanut merkkipäivät ja hoitanut illalliset. Mutta kaikki ovat kaikonneet, vanhat kaverit eivät pidä yhteyttä, minua ei kutsuta kylään kotiin, ei mökille. Ei kutsuttu kun olin yksin eikä kutsuta nyt uuden kumppaninkaan kanssa. Eivät he kyllä tapaile paljon exänikään kanssa, mitä nyt pakolliset ollessaan mökkinaapureita. Olen loukkaantuntu siitä, ettei minussa riittänyt substannssia ystävyyden jatkamiselle. Solmin mielelläni uusia tuttavuuksia, mutta läheinen ystävyys saattaa syntyä hitaasti.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti