Omistamisesta

Omistaminen on kaiken kaikkiaan negatiivinen juttu. Jos kuvittelee omistavansa toisen ihmisen parisuhteessa, kuvaan tulee helposti mustasukkaisuutta ja epäilyjä, jotka ajan myötä tukahduttavat kahden itsenäisen ihmisen välillä syttyneen rakkauden.
Jos kuvittelee omistavansa omat lapsensa pettyy karvaasti, kun koti yhtäkkiä onkin tyhjä heidän aloitettuaan oman elämänsä.
Kaikki maallinen omaisuus taas tuo mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia. Omaa taloa pitää kunnostaa ja rempata, omaa autoa pitää käyttää verstaalla ja huolloissa, on maksettava monenlaisia vakuutuksia ja juoksevia kuluja.
Omistan nyt toistamiseen saman omakotitalon, ensimmäisella kerralla omistin siitä puolet ja nyt koko talon. Syyt omistamiseen ovat olleet koko ajan lapset. Ensin halusimme lapsille vapaan kasvuympäristön ja ympärille metsää. Se, että he kuitenkin ovat istuneet sisällä suurimman osan lapsuudestaan oli hienoinen pettymys, olisimme yhtä hyvin voineet asua kerrostalossa. Minä ja lapset ainakin, miehelle piti olla autotalli. Kun tiemme erosivat ja talon omistajuudesta piti päättää, en voinut ajatellakaan vaihtehtoa että talo menisi vieraalle ja lapset joutuisivat muuttamaan kotoaan. Niinpä lunastin sen itselleni. Nyt eletään kädestä suuhun ja pidetään peukkua ettei ikivanha liesi yhtäkkiä hajoa, koska sitten ei ole varaa hankkia puutarhakalusteita, tai ettei kaakelisaumojen halkeamat suihkuhuoneessa johda vesivaurioihin, ennen kuin olen saanut paikalle remonttimiehen.
Mieluiten maksaisin vuokraa hyvälle kiinteistönomistajalle, ja käyttäisin yli jäävän rahan hyvään elämiseen.

Olisipa jo kevät

Vanhat piti tanssiaisensa, minä pääsin toisena vuonna peräkkäin lattialle, tosi ylpeänä. Vanhat lähti bilettämään naapurikylään, abit tupsahtivat puoleltaöin risteilyltä kotiin, me haimme laukut ja kaljalaatikot, ja katsoimme kun ne remusi porukalla baariin. Sekä vanha että abi tulivat jo ennen kolmea kotiin, kuulin ulko-oven käyvän ja kävin toteamassa että ihan siistissä kunnossa olivat. Nyt molemmat istuvat yhteisten kavereidensa kanssa omassa valtakunnassaan, joka on sama kuin meikäläisen työhuone. Entinen siis, ja toivon mukaan tuleva. Mutta sitä ennen on edessä sisätilojen perusteellinen siistiminen. Siellä on noin 10-12 kaveria tietokoneineen, meneillään on LAN-party, tuo nykyvanhemmille käsittämätön ilmiö. Tuijottavat ruutua tuntikaudet, pelaavat kimpassa, nukkuvat siskonpeteillä (jos nukkuvat), lämmittävät mikroruokaa kahden vuorokauden ajan, ja ryystävät energiajuomia. Huhuijaa. Yritän pysyä perässä. Aamulla paloi vähän hihat kun nousin ja tulin olohuoneeseen työpöytäni ääreen, niin kolme kaveria lojui sohvalla ja katsoi Olympialaisia. Olisivat toki saaneet katsoa mutta tuli sellainen fiilis ettei minulla ole omassa talossani enää minkäänlaista tilaa. Vapaan ammatin harjoittaminen omassa yrityksessä merkitsee upeaa vapautta, mutta samalla joudun koko ajan joustamaan muiden tarpeiden mukaan. Joskus olisi kiva sanoa etten nyt voi esimerkiksi kuskata kun minun pitää mennä töihin. Mutta kuskaan kiltisti ja teen työt sitten myöhemmin, istun pitkään iltaan jos on tarvis. Niin se vain menee. Nyt kaipaan leutoa kevätiltaa ja lenkkipolkua, alan hermostua jatkuvaan pakkaseen.

Abiristeily

Tuhannet abit taitavat olla matkalla laivalle, osa ehkä jo bailaa täyttä päätä. Abien kengissä olisin minäkin huisin iloinen kun pääsee kavereiden kanssa samanikäisten joukkoon rymyämään vuorokaudeksi. Vanhempana olen tietysti hieman huolissani, ja sympatiat ovat kokonaan laivahenkilökunnan puolella. En jaksaisi kuunnella sitä meluamista ja mölyämistä ja siivota kännisten sotkuja (yäk)- olen siis kiitollinen siitä että joku jaksaa. En tiedä missä vaiheessa abiristeilyt otettiin käyttöön, mutta siitä tuntuu olevan kauan. Uusinta lienee se, että luokka lähtee keväällä viikoksi etelän aurinkoon - nuoret ovat tottuneet matkailuun eri tavalla kuin meikäläisen sukupolvi.

Abipäivä

Kuskasin juuri yhden gorillan, vangin ja paholaisen koululle, tänään on abien suuri päivä. Monen vuoden uurtaminen ja monilla jo ala-asteelta alkanut toveruus ja yhdessäolo ovat lähenemässä loppuaan. Ystävyydet säilyvät, mutta monet kaveruudet jäävät. Haikeaa ja samalla tietenkin ihanan vapauttavaa kun on koko elämä edessä, ja voi periaatteessa tehdä ihan mitä haluaa. Tulee väistämättä mieleen omat abiajat. Kolmessa vuosikymmenessä maailma on muuttunut aivan toisenlaiseksi, meikäläinen sai painaa valkolakin päähänsä maailmassa, jossa ei painittu nykyisten ilmastonmuutoksen ja talouskriisin tuomien ongelmien kanssa. Maailman tilasta ei ainakaan tiedetty silloin yhtä paljon, ei pelottanut lähteä rakentamaan omaa elämää.
En tiedä pelottaako se nykynuoriakaan, toivottavasti ei. Nuoruuteen kuuluu optimismi ja into, ja sitä meidän vanhempien tulisi kannustaa. Mikään ei ole elämässä niin tärkeä eväs kuin positiivinen asenne. Sen avulla pääsee pitkälle ja voittaa monia vaikeuksia jo etukäteen. Ja sitä voi itse muokata ja vahvistaa, voin todeta sen omasta kokemuksesta.

Uuden alku

On kuin edessä olisi valkoinen kangas ja kädessä suti, luomisen angsti iski. Tyhjä kangas tai arkki tai tekstiruutu on iso kynnys. Ja aivan samoin kuin maalatessa, ensimmäisen pensselivendon jälkeen ei tiedä minne ajatukset vievät ennen kuin tila on täynnä. Viime vuonna pidin blogia opiskelusta, silloin minulla oli pää täynnä uutta ja ihmeellistä, kirjoittelin siitä omaksi ilokseni. Loppukokeen jälkeen päätin lopettaa kirjoittamisen, substanssi katosi. Mutta olen kaivannut blogin pitoa, en vain ole keksinyt mistä kirjoittaa. Ehkä se selkenee pikkuhiljaa, pidän tämän blogin omana tietonani ja kirjoittelen taas omaksi ilokseni. Mahtuuhan bittiavaruuteen tätä tekstiä.