Omistamisesta

Omistaminen on kaiken kaikkiaan negatiivinen juttu. Jos kuvittelee omistavansa toisen ihmisen parisuhteessa, kuvaan tulee helposti mustasukkaisuutta ja epäilyjä, jotka ajan myötä tukahduttavat kahden itsenäisen ihmisen välillä syttyneen rakkauden.
Jos kuvittelee omistavansa omat lapsensa pettyy karvaasti, kun koti yhtäkkiä onkin tyhjä heidän aloitettuaan oman elämänsä.
Kaikki maallinen omaisuus taas tuo mukanaan vastuuta ja velvollisuuksia. Omaa taloa pitää kunnostaa ja rempata, omaa autoa pitää käyttää verstaalla ja huolloissa, on maksettava monenlaisia vakuutuksia ja juoksevia kuluja.
Omistan nyt toistamiseen saman omakotitalon, ensimmäisella kerralla omistin siitä puolet ja nyt koko talon. Syyt omistamiseen ovat olleet koko ajan lapset. Ensin halusimme lapsille vapaan kasvuympäristön ja ympärille metsää. Se, että he kuitenkin ovat istuneet sisällä suurimman osan lapsuudestaan oli hienoinen pettymys, olisimme yhtä hyvin voineet asua kerrostalossa. Minä ja lapset ainakin, miehelle piti olla autotalli. Kun tiemme erosivat ja talon omistajuudesta piti päättää, en voinut ajatellakaan vaihtehtoa että talo menisi vieraalle ja lapset joutuisivat muuttamaan kotoaan. Niinpä lunastin sen itselleni. Nyt eletään kädestä suuhun ja pidetään peukkua ettei ikivanha liesi yhtäkkiä hajoa, koska sitten ei ole varaa hankkia puutarhakalusteita, tai ettei kaakelisaumojen halkeamat suihkuhuoneessa johda vesivaurioihin, ennen kuin olen saanut paikalle remonttimiehen.
Mieluiten maksaisin vuokraa hyvälle kiinteistönomistajalle, ja käyttäisin yli jäävän rahan hyvään elämiseen.